Haaveet kaatuu..

No niin, jospa sitä nyt saisi tännekkin tästä asiasta kirjoitettua. Meillä on viimeinen reilu viikko ollut melkosen hankalaa, surullista, ahdistavaa ja hämmentävää. Väliin toki mahtuu myös paljon kysymyksiä joihin vastauksen haluaa ja toki myös toiveikkuutta. On itketty ja sitten ihmetelty, että onko tämä nyt kuitenkaan niin vakavaa. Sitten sitä miettii, että onhan maailmassa vakavampiakin asioita ja kyllähän tämä tästä. Nyt voisi jo luulla, että joku on kuollut, ollaan erottu tai jotain muuta oikeesti kamalaa on tapahtunut.. Ei mitään tuollaista, onneksi. Elämä siis jatkuu, eikä tämä asia nyt sitten viimeiksi niin järkyttävää kait ole?

Pahkis kävi siis nyt reilu vuotiaana kuvattavana ja tulokset olivat..no, huonot. Niin huonot, että monet haaveet kaatuivat ja huoli kasvoi suureksi. Kävimme siis Mevetissä Anu S-B:llä 25.11, joka kuvasi sen selän, lonkat, kyynäreet ja olat. Lisäksi käynnillä oli tarkoitus suunnitella piilokiveksen poistoleikkausta.

Mentiin luottavaisesti paikanpäälle, sillä Pahkis on mielestämme ollut hyvässä kunnossa. Ainoastaan sen takaosan "löysyys" on välillä vähän mietityttänyt, mutta homma on parantunut mitä enemmän on ikää tullut pojalle. Ollaan kuultu monien sanovan, että uroksilla kestää aikansa, että tiivistyvät ja toki itsekkin oltu sitä mieltä ja uskottu tuohon. Etuosaa se on pari kertaa levon jälkeen muutaman askeleen verran ontunut, jonka jälkeen ollaan pidetty sitä pari päivää erityistarkkailussa ja rauhotettu liikkumista hieman. On ollut kumminkin heti ihan ok ja ajateltu, että kun on niin raju, niin on itseään johonkin vaan satuttanut.

Omasta mielestäni oon erityisen tarkka ja jopa hieman fanaattinenkin koirien tarkkailija ja luulin, että mulla olis melkosen hyvä silmä erottaa huonoa liikkumista ja kehon käyttämistä normaaliin liikkumisen verraten. Sitähän teen työksenikin, arvioin ihmisten liikkumista ja muita toimintakykyyn vaikuttavia tekijöitä.. No, ehdottomasti oon tarkka siitä, että epäkunnossa olevan koiran kanssa ei treenata ja niitä tulee huoltaa hyvin. Pahkista on hierottu ja on se fyssarillakin käynyt. Hieroja ihmetteli sen epätyypillisen suuria reisilihaksia ja ne onkin oikeesti aikamoiset. Mitään hälyttävää tai isoa jumia siitä ei ole löytynyt. Jotain pientä, mutta sellaista koiraa ei kait olekkaan, jolta ei mitään löytyisi. Näiden kaikkien lisäksi ollaan syötetty se mielestäni fiksusti ja liikutettu myös. Ollaan oltu tarkkoja lämmittelyistä, jäähdyttelyistä ja treenaamisen määrästä. Ollaan tehty lyhyitä treenejä matalilla rimoilla ja puomia ja keppejä alettiin treenaamaan kokonaisina vasta vuotiaana tai vähän jälkeen. Aalla on käynyt pari kertaa ja keinun opettelu vasta aloitettiin. Rimat nostettiin 50/55cm nyt vasta reilu vuotiaana ja edelleen oltiin pääsääntöisesti myös pidetty niitä matalampana (kunnes olisi kuvattu). Tokoa Pasi on tehnyt koko ajan ja vähän maastolajeihin on sen kanssa ehditty tutustua, mutta mitään noista ei ole hinkattu tai jankattu.

Hyvillä mielin siis kuvattavaksi ja mitä kuultiinkaan. Kyynäreet ovat kunnossa (hieno juttu), kaula- ja rintaranka kunnossa (hyvä), lannerangassa 8 nikamaa (eli yksi ylimääräinen), oikeassa olassa OCD ja lonkat D:t tai E:t..

Ylimääräinen nikama ei maata kaada, sanoi sen olevan anatominen poikkeavuus joten teoriassa voi kyllä jossain kohtaa sen ikääntyessä alkaa vaivaamaan. On kuulemma melko yleistäkin koirilla, joilla on pitkä selkä. Olkanivelen OD oli sekin melko lievä, eikä yksistään niin vakavaa. Suositteli sen leikkaamista jos alkaa vaivaamaan, mutta koska oli melkosen lievä niin ei lähtisi nyt heti leikkaamaan. Mutta sitten ne lonkat, ne on huonot :( Ne on niin huonot, että sanoi agilityn harrastamisen olevan kuin haudan kaivamista koiralle. Kertoi, että pelkkä kirjainarvosana ei yleensä kerro koko totuutta, sillä joskus c-lonkkainen voi voida huonommin kuin d-lonkkainen. Kertoi myös, että joskus jos lonkat ovat todella huonot ja reisliluut ovat "irrallaan" lonkkamaljoista, nivelrikkoa ei pääse syntymään ja koirat voivat hyvällä lihaskunnolla kulkea ihan hyvinkin ja elää pitkään ilman kipuja. Sitten on lonkkia, jotka alkavat vaivaamaan niinkuin Pahkiksella tulee käymään hyvin todennäköisesti. Sen reisiluun päät ovat "särmikkäät" ja osuvat maljoihin niin, että nivelrikolta ei voitane välttyä. Itseasiassa erityisesti oikea lonkka on ihan länässä ja näin ollen reisiluut ovat eri mittaisetkin. Sanoi, että roduilla, jotka kehittävät nopeasti nivelrikkoa (kuten bokserit) niin noilla lonkilla saisi muutaman vuoden elinaikaa.. Kertoi, että bc:t kehittävät nivelrikkoa hitaasti, josta johtuen Pahkiksella voi olla hyviä vuosia jäljelä vielä paljon jos sitä järkevästi hoidetaan. Sanoi, että sen kanssa voi hyvillä mielin harrastaa tokoa ja jopa jotain kansallisiakin sen rajoissa, mitä kestää. PK-hyppyjä ja Aata ei suositellut tietty treenamaan vaan opettamaan ne sille ja sitten vaan ennen kisoja ne muistuttamaan. Mutta tosiaan se tärkein asia oli, että agilityä ei harrasteta ja voi olla, että Pahkis tulee siirtymään paremmille agilitykentille jossain kohtaa, liian aikaisin.

Nyt sitten suunnitelmissa on, että vuosittain kuvataan lonkkien tilannetta eli sitä, miten rikko etenee. Vuosittain pistetään cartrofeeniä (vai miten kirjoitetaankin), syötetään nivelongelmaisen koiran ruokaa ja lisäravinteita. Säännölliset fysioterapiat ja esim. allasjumppa olisi hyväksi. Liikutetaan ja touhutaan niinkuin kestää. Jos alkaa oireilemaan jostain, niin sitä sitten vältetään ja vähennetään. Ja agility nyt sitten jää.

Niin reipashenkinen tuo pieni mies on, että missään pumpulissa sitä ei kerrassaan voi pitää. Se haluaa tehdä kaiken täysillä, aina. Se juoksee mijoonaa lenkeillä ja tekee myös tokossa kahtasataa. Sen se saa tehdä, eikä sitä voida tai haluta himmata noissa asioissa. Jos ei sitä kestä niin sille ei voi mitään.

Se mikä tästä tekee niin surullista on se, että Pasin ja Pahkiksen juttu on musta jotenkin erityistä. Ne molemmat, tai ainakin yhdessä rakastavat agilityä ja ovat siinä musta oikeesti tosi hyviä. Niillä on viimeisen reilun kuukauden sisällä loksahtaneet monet asiat oikeille raiteille ja niiden yhteistyö on ollut ihanaa seurattavaa. Pasi tykkää Pahkiksesta niin paljon kuin nyt ihminen voi koirasta pitää. Se näkyy kaikesta, katseista ja siitä miten se siitä puhuu. Se on saavuttanut jo nyt sen kanssa agilityssä niitä flow-fiiliksiä, joita on sitten mutustellut ja aina vaan enemmän oppinut rakastamaan tuota koiraa. Agilitystä on tullut niiden ykkösjuttu ja pasi on varmasti miettinyt jo tavoitteita tulevalle agilityuralle. Jotta asia olisi vielä inhottavampaa niin on hyvä muistaa, että Pahkis on Paasin eka oma harrastuskoira,jota se malttoi odottaa kamalan kauan. siitä kun tehtiin päätös, että sille tulee bc niin meni reilu kaksi vuotta kun odotti sitä oikeaa pentua itselleen. Ja kun se vihdoin tuli, niin se oli todella odotettu ja just sellainen, mitä odotettiin ja vielä enemmän.

Vaikka Pahkiksesta ei agilityyn enää olisikaan niin onhan se meille silti maailman paras Pahkis. Saadaan siitä kamalasti iloa joka päivä, sillä se on maailman hassuin koirapersoona. Tokoa sen kanssa Pasi toki jatkaa ja uskon, että silläkin saralla ne hyvin pärjäävät.

Nyt on vielä ajatukset auki siitä, mitä nyt tehdään. Pasi ei mukisematta agilitykepoksi ala, sen tiedän. Kun on agilitykärpäsen pureman saanut, ei sille enää mitään voi. Laji vie mennessään. Mä olen sitä mieltä, että jos Pasi uuden pennun haluaa niin sen se ottaa. Pasi on sitä mieltä, että seuraava pentu tulee mulle kun itsekkin sitä olen jo aika kauan odottanut. Lainakoiravaihtoehdoista ollaan kanssa juteltu. Katsotaan nyt, mitä tehdään.