Viimeiset muutamat kuukaudet ovat olleet aikamoisia, mutta kaikesta oppii. Erityisesti oon oppinut sen, että elämä on välillä epäreilua ja surullista ja vaikka parhaansa tekee niin aina se ei riitä. Joskus on annettava periksi ja todettava, että kaikki on tehty ja kohdattava niitä ikäviäkin asioita. On asioita, joita ei voi parantaa ja tällöin täytyy vaan luottaa, että kaikella on tarkoituksensa. Suru muuttuu haikeuden kautta hyviksi muistoiksi ja elämä jatkuu. Surusta ei saa tulla hallitsevaa ja elämässä on onneksi paljon iloa ja onnellisuutta.
Jos kohtuuttomalta tuntui loppuvuodesta se, että kauan ja hartaasti odotettu Pahkis ei ollutkaan niin terve kuin toivoa saattaa, Alli oli pitkään sairaana ja kannoimme siitä suurta huolta ja Avan sterilisaatiokin sai kurjat jälkimeiningit, niin eipä arvattu, että tammikuussa vasta suurta surua olisikin tiedossa. Kaapo kaapparista, pappojen papasta tuli enkelikoira vajaa viikko sitten. Jouluna tapahtunut häntämurtuma aloitti alamäen, josta ei ollut enää nousua ylöspäin. Sen yleisvointi huononi kaikista hoidoista ja tutkimuksista huolimatta ja lopulta sairasteluun löytyi myös syy mahalaukusta ja suolistosta, jota ei ollut parannettavissa. Koepalat olisivat varmistaneet diagnoosin, mutta eläinlääkärin mukaan tähystyksessä löydetyt muutokset mahalaukussa ja ohutsuolessa olivat 95% todennäköisyydellä imukudossyövän aiheuttamia, eikä sen maha enää toiminut niin kuin sen kuuluisi toimia mm. mahaportti oli jatkuvasti auki. Sen yleisvointi meni niin huonoksi pari päivää aiemmin, että vaihtoehtoja ei enää ollut. Suru ja luopumisen tuska oli kova, vaikka kolmen viikon aikana tähän ehti jo varautua. Kuitenkin kun se rauhoitettiin tähystystä varten ja sitten ikiuneen, niin tunsin myös helpotusta siitä, että sen ei enää tarvinnut kärsiä kivuista ja pahasta olosta. Nyt viikkoa myöhemmin pala nousee edelleen ajoittain kurkkuun ja huomaan, että välttelen puhumasta aiheesta. Kaapo oli vasta yhdeksänvuotias joten olisihan sitä toivonut sille monia hyviä pappavuosia vielä. Vielä ei ole aika, jolloin pystyy hymyillen miettimään Kaapoa ja kaikkea mitä sen kanssa touhuttiin, mutta sen aika kyllä vielä tulee. Onneksi sain omistaa tuollaisen koiran ja siitä olen kyllä aina kiitollinen.
Mutta onneksi omistetaan myös muita koiria ja tosiaan elämä jatkuu :) Pasi ja Pahkis treenailevat ja Pahkis tuntuu hyvin kestävän. Niillä oli niin pitkä tauko välissä, että hetki kestänee kun pääsevät taas samaan rytmiin. Päteviähän ne ovat molemmat joten eiköhän tuo meno tuosta taas asetu uomiinsa. Avan kanssa ollaan aloitettu myös treenaaminen ja kisattukin ollaan muutamien starttien verran. Nyt viime vkonloppuna Porvoossa Ava sai ekan AVA sertin! Mä oon niin ylpee Sillistä! Kisoissa oli hirmukivat radat ja seurakin oli erinomaista. Olipas hienoa, että kotimatkalla Riina sai fiilistellä Sagan hyppyvalioitumisesta ja mä ekasta sertistä. Hyvä malit ja hyvä me! :)
Mun laihdutuskuuri etenee tasaisen varmasti. Nyt ollaan siinä, mihin tietyllä tapaa pyrinkin eli -3kg. Mun maha ei ole koskaan voinut näin hyvin joten meinaan jatkaa samalla ruokavaliolla toistaiseksi eli välttelen hiukan hiilareita ja syön tasaisesti pitkin päivää, mutta vähän kerrallaan.
Mutta sitten se paras osuus tässä jutussa: meille muuttaa Pirkko! Pirkko on pitkään odoteltu yksilö, johon oon huumaantunut jo nyt, vaikka se ei meillä vielä edes asukkaan. Pirkko on mustavalkoinen tyttö, baarikärpänen, kevätpörriäinen, pirkkopirulainen ja vaikuttaa siltä, että se on paras pirkkopentu ikinä, mitä meille voisi nyt muuttaa. Pirkon äitee on Viuhka ja isä on Tip. Mä tykkään molemmista vanhemmista paljon ja siksi tietty tähän pentueeseen silmäni aikoinaan iskinkin. Näistä pennuista on Saija ahkerasti päivittänyt blogia osoitteessa: http://web.me.com/saijamustonen/Sivusto/Blogi/Blogi.html. Pirkko muuttaa meille siis ensi viikon tiistaina ja jään mammalomalle Pirkon seuraksi loppuviikoksi. Aivan varmasti päivitän blogia jo heti ensi viikolla ja koitetaan saada jotain kuvamateriaaliakin juttuun mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti