Mulla alko työt tällä viikolla, mutta Allilla ei nyt ihan vielä uusi elämä auennut maanantaista niinkuin viime viikolla toivoin. Nyt taas kaikki näyttää hyvälle joten hyvä niin. Maanantaina se piti meitä hieman jännityksessä kun alkoi "kouristaa" mahaansa. Tiiättekö silleen kuin jos hullun ahne koira syö täysiä ja kupeet menee klommolle? no silleen kuiteskin.. Teki tuota muutamia kertoja ja lipoi huuliaan hieman pahoinvoivan oloisesti. Siinä sitten taas soittelua eläinlääkäriin ja kyselyä, että miten huolissaan on tarve olla. Tehtiin suunnitelmat puhelimitse, mihin menemme ja mitä teemme jos olo menee kurjemmaksi ja annoin tramalia kipuun. Siinä sitten taas ilta ja alkuyö meni ihmetellessä ja vointia arvioidessa. Tiistaina oli vielä hieman apaattinen (johtui varmaan tramaleista), mutta nyt on taas ollut hyvä sen jälkeen. Äsken käytiin ekaa kertaa pariin viikkoon vähän pidemmällä kävelyllä ja alli näytti kurjalle - mutta vain siksi, että vettä satoi kaatamalla! ja kotiin tullessa oli kovin ilahtunut ja iloinen oma itsensä :) Edelleenkään en ihan luota siihen, että tämä on nyt tässä, mutta päivä päivältä parempi. Syö vieläkin usein ja erikoisruokaa ja siksi varmaan sellainen olo, että kaikki ei ole vielä normaalia. Se taitaa saada sitä erikoisruokaa kait koko loppuelämänsä (Royalin intestinalia) tai niin se eläinlääkäri viimeksi pohdiskeli. Mutta ihan sama, jos sillä voi hyvin niin syökööt ilman muuta.
Pirkkiksen ja sussun kanssa on vähän reenailtu. Ehkä Pirkon kanssa liian vähän, jotta ens perjantaina voisi mennä Elinan koulutukseen hyvällä mielin "kotiläksyt kunnossa". Tai tekee kyllä tosi hyvin niitäkin asioita, jotka on sille vaikeampia kun ollaan keskenämme, mutta luulen, että ei vielä kaikissa tilanteissa. Ja siis kun tekee hyvin keskenämme, niin ei ole yhtään kyse siitä, että ei keskittyisi muiden läsnöollessa vaan siitä, että mä oon vaan parempi ja jotenkin luontevampi kun oon yksin tai siis kaksin sen kanssa :) ja näinhän on hyvä väittää, sillä kukaan ei tiedä, että pitääkö tuo paikkaansa. Mutta jep, teki eilen aivan erinomaisen erinomaisesti sylkkäreitä ja poispäinkääntöjä kun oltiin iltahämärässä keskenämme riman hallilla. Opetin myös saksalaisen sille ja vähän tiukkoja leikkauksia. No proplemos. Ja nyt on taas niin alastulofani kuin koira voi olla. Kokeilin, että pidin siitä hallin oviaukolla kiinni rinnuksista ja käskytin "touch"- sinne se läks tukka tuubilla ekalle kontaktille pönöttämään 2on2offiin. Hassu. Kesti myös melkosen hyvin erinäisiä häiriöitä siinä seistessään, mutta noissa riittää kyllä vielä hiottavaa. Mutta voi että mä oli taas ihan tuhannen myyty mun pirpana piipaa pirkkikseen kun se on niin tollanen.
Ja koska hehkuttaminen on kivaa (ja erityisesti näiden parin viikon jälkeen jotenkin voimaannuttavaa) niin jatkan sitä. Sussu on ollut myös ihan super treeneissä! Sen kanssa on ollut ihan joka treeni jotenkin kamalan nautinnollista mennä. Kaikki vaan tuntuu helpolta. Menee kait ihan kovaa ja tulee kaikenmoisiin ohjauksiin helposti. Kontaktit on myös hyvät treeneissä, mitä nyt puomin ylösmenot on toisinaan kadoksissa. Keppikulmat on melko kehnot, mutta pääsen siitä niin hyvin irti, että ehdin aina auttamaan joten ei niissä kummemmin virheitä ole tullut. tai siis ei ole tullut lainkaan treeneissä mitään keppivirheitä.Ihanata ihanata. kotona on ollut sen sijaan possu ja ryöstää pöydiltä kaiken syötäväksi edes mahdoolisesti kelpaavan. Siis kun ei olla kotona. No, tuleepa pidettyä keittiö siistinä.
Kaapoa on jostain syystä tullut mietittyä nyt enemmän. Ehkäpä kun eläinlääkärikäynneillä ollaan siitä puheltu. Sama eläinlääkäri kun hoiti kaapoakin kun tuli kipeeksi. kaapo olis täyttänyt 10 vuotta 10.9. Muistin hatarasti, että kirjoitin joskus aikoinaan tänne blogiin jonkun hehkuttamiskirjoituksen kaaposta. jätin sen silloin kuitenkin julkaisematta kun tuntui juttu niin kornilta. en tiedä miksi, mutta päätin silloin kirjoituksen kuitenkin tallentaa luonnoksiin. Kornia tai ei niin nyt kait sen voisi julkaista. On ehkä mennyt tarpeeksi kauan, että voin sen itsekkin lukea läpi ilman kamalaa liikuttumista. Tuo on kirjoitettu n. kaksi kuukautta ennekuin kaapo kuoli eli vuoden 2010 lopussa. Enpä tiennyt vielä tuolloin, mitä tuleman piti.
____________________
Kaapo, kaappari, pappa, puppa- rakkaalla lapsella monta nimeä vai miten se meni.
ollaan tänään siivoiltu kaappien perukoita ja törmätty kaikenlaisiin unohduksissa olleisiin lippuihin, lappuihin ja juttuihin. Juuri äsken Pasi löysi lappusen "Kaapon käyttöohjeet", jotka tulivat sen matkassa viisi vuotta sitten kun se meille muutti. Lappuun oli ytimekkäästi kirjattu käskyjä, joita sille oli käytetty tottiksissa, vetohiihdossa ja jäljellä sekä maininta, kuinka paljon nappuloita se syö. Hyvin noilla ohjeilla homma lähti käyntiin silloin aikanaan. Tokihan puhelimessakin silloin paljon juteltiin ja Hannu oli sen sopeutumisesta kiinnostunut. Koska Kaaposta tulee nyt sen eläkkeellä jäätyä tänne harvakseltaan mitään kirjoitettua, niin omistetaanpa nyt tämä kirjoitus sille, mun pappojen papalle :)
Onhan se onni omistaa paljon koiria, joista jokainen on enemmän kuin tärkeä ja rakas. Lauman puuhia on mielenkiintoista seurata ja ihmetellä,miten erilaisia ne ovatkaan keskenään. Joskus on kuitenkin ihanaa lähteä vain yhden kanssa liikenteeseen kun silloin kaikki on kuitenkin helpompaa. Juuri äsken kävin Kaapon kanssa kaksin lenkillä ja on se vaan sellainen aarre. Mitään ei tarvi sanoa kun se jo tajuaa. Pienikin vihjaisu johonkin, niin se on valmiina. Kun sitä innostaa leikkiin niin taivas saa tippua, eikä se huomaisi sitä. Kun sitä pyytää tekemään jonkin hassun tempun niin silmät loistaa ja se ei haluisi tehdä mitään muuta sillä hetkellä. Kun lopettaa leikin niin se jää katsomaan häntä heiluen, että ei kait vielä lopetettu? Sellainen se on, mun Kaappari.
Kaapo on juuri sellainen koira, jonka kanssa on ollut parasta oppia ja harjoitella. Se on opettanut mulle niin paljon ja ollaan koettu sen kanssa yhdessä niin paljon. Kaapon kanssa voi tehdä mitä vain ja se tuntuu olevan kaikessa hyvä. Ei ehkä maailman paras, mutta mulle paras. Harva ehkä tietääkään, että ennen meille muuttoa se kisasi jäljellä voittajassa ja oli treenanut myös hakua, puruja, vepeä, vetohiihtoa ja tokoa. Meille muutettuaan aloitettiin agility ja ollaan myös tehty viestiä ja treenattu vähän pikkuesineitä, pudotettuja esineitä, tokoa ja canicrossia edellä mainittujen lisäksi (no puruja ei). Se, että sillä ei ole laajemmin tuloksia mistään kansallisista, tokosta tms. on ollut ihan vain mun omasta viitseliäisyydestä kiinni. Kaapolla olis kyllä rahkeet ja taidot riittäneet, mutta halusin niin keskittyä sen kanssa agilityyn. Onneksi toisaalta niin tein, sillä parempaa koiraa yhdessä oppimiseen olisi ollut vaikeaa löytää. On varmasti Kaapon ansiota, että tykkään agilitystä niin paljon kuin tykkään. Ainoa, mikä harmittaa on se, että Kaapo jäi turhan aikaisin eläkkeelle omituisten vaivojensa takia. Se alkoi n. 7 vuotta täytettyään oireilemaan treenien jälkeen toista etujalkaa, eikä isoista tutkimuksista huolimatta, mitään selittävää koskaan löydetty. Koska en tiennyt, miten paljon siihen sattuu, enkä jakanut enää jatkuvaa kyttäilyä, fyssareilla ravaamista ja asian pohtimista päätin jättää sen eläkkeelle agista vielä kun sitä ei oltu "kulutettu täysin loppuun".
Tuolla se nytkin makaa jaloissa kun kirjoitan tätä. Joku voisi kokea kiusalliseksi sen, että aina kotona ollessani tiedän, että se tarkkailee mua koko ajan. Tokihan se lepää ja erityisesti nyt vanhemmiten se on alkanut nukkumaan päivisin niin syvästi, että monet asiat menevät vähän jopa ohi siltä. Taidan olla sille yhtä tärkeä kuin se mulle. Se on aivan minun koira kait luita ja ytimiään myöten. Joihinkin koiriin syntyy se jokin aivan erityinen juttu, juuri sellainen, että mitään ei tarvi sanoa kun se jo tietää. Kaapo on just sellainen. Kaapo on aina valmis ja tekee aina niin hyvin kuin vaan osaa ja pystyy. Sen luotettavampaa ja rehdimpää koiraa ei ole.
__________
No niin, itkuhan tässä kuitenkin tuli kun tuon luin läpi. Mutta olihan se vaan onni omistaa tuollanen koira ja siitä oon kyllä niin iloinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti