k-a-r-s-i-n-n-a-t

Karsinnat lähestyy, siistii!

Hyvillä mielin paikanpäälle ja tehdään se mitä osataan. Siinä mun visio viikonlopulle. Avan kanssa on ollut nyt niin mukava mennä treeneissä ja kisoissa, että mikäs sen kanssa tehdessä. Onhan meillä heikkouksia, akuutisti tällä hetkellä avokulmat pujottelussa esimerkiksi, mutta oikeastaan sillä tasolla, millä ollaan niin ollaan ihan hyvillä kantamilla kuitenkin. Jokainen treeni ja kisa, joka ollaan tehty nyt muutaman kuukauden sisällä on tuntunut hyvin tehtävissä olevalta. Virheitä on tullut ja erityisesti niitä yhden virheen juttuja suurimmaksi osaksi. Ne yhdet virheet on tulleet pääsääntöisesti takaakierroista putkien tai kontaktien jälkeen, puomin ylösmenosta tai irtoamisesta ansaputkeen. Keppiheikkous ei ole vaivannut kisoissa, sillä vaikeammat kulmat olen ehtinyt aina tyrkkäämään ja niissä Ava on hyvä. Eilen treeneissä tuli vastaan tilanne, jota ei osattu ja sitä täytyy nyt vielä treenata viikonlopuksi kuntoon. Keppien päässä oli n. metrin päässä putki poikittain vastassa ja tilanne vaati vedätystä ja keppien edestä leikkausta, vaikka tilaa oli ahtaasti. Ava tuli tokavikasta välistä pois ja otti putkesta paljon häiriötä. Ton kaltaisia juttuja voi hyvinkin olla tiedossa viikonloppuna joten tota täytyy vielä käydä tosiaan ihmettelemässä.

Se mistä oon ylityytyväinen on se, että oon alkanut luottamaan kisakaveriini kisoissa. vaikka se lähdössä kyttää ja pyörittää päätään talitintin lailla niin tiedän, etä tila ei jää sille enää päälle. tai ainakaan ei ole nyt jäänyt. Joten hyvinkin todennäköisesti se ei jää haistelemaan peppuaa lähdössä, joka oli suurin ahdistus mulle. tai ei kait se haistelu itsestään vaan sillä tuohon tilaan ajava tunnetila ja mulle tuosta käytöksestä välittyvä ahdistus. Sekavaa luettavaa sori, mutta itselleni tätä kirjoitan ja tajuan, mitä ajattelen. Mutta siis se on totta, että ihan oikeasti taidan luottaa siihen. Melkein kuulkaas tässä kyynel vierähtää silmäkulmaan, sillä niin paljon juuri tämä asia on vaivannut viimeisen parin vuoden aikana mua. Joinain hetkinä on tuntunut kovin kaukaiselta ajatus, että voisin ikinä saavuttaa tälläistä tunnetta. Nyt suhtaudun asiaan ehkä järkevämmin. Jos jotain edellä mainittua tapahtuu niin se on poikkeus ja hyväksyn sen, että teen agilityä elävän elukan kanssa ja tässä tapauksessa vielä aika persoonallisen- aikamoisen hassun sussun, blondeista blondeimman :)

Nyt pitäisi myös vielä pikkusen tsempata noiden viikonlopun tavoitteiden suhteen. Myönnetään, että olen lähdössä liikenteeseen liiankin vaatimattomasti. Alitajunnassa kait vertaan liikaa osaamistamme suhteessa muihin, josta johtuen on helppoa luovuttaa jo etukäteen. Mutta olen aikonut työstää asiaa viikonlopuksi niin, että tavoite on Avan ja mun osaamistasoon suhteutettu, eikä muiden taso vaikuta siihen. Jos (ja kun) onnistutaan ja tehdään hyvä rata niin siihen pitää olla tyytyväinen. Olis kait tyhmää kiusata itseään sillä, että olis tyytymätön hyvään rataa jos aika jää muista. Ja jos onnistutaan tekemään puhtaita ratoja putkeen (niinkuin kyllä tiedän, että voidaan osata) niin sehän olis sairaan hienoa.Kaapon kanssa päästiin aikoinaan tekemään kaikki viisi rataa kunnes viimeisellä radalla kolmen kiellon takia tuli hylly ja tulos jäi saamatta. Silloin harmitti, sillä kiellot oli meille aika harvinaisia virheitä ja vaikka kahdella kiellolla oltaisiin saatu ihan kelpo tulos. Tuota en nyt toivoisi tällä kertaa.

Ensi kauden tavoite on kirkastunut tässä loman aikana. Oon päättänyt, että tavoitteena on nostaa nollaprossaa ylöspäin. Luulisin, että treeneissä nollaprossamme on tällä hetkellä n. 70% ja silti kisoissa se on vain n. 20%. Se, mitä tasoa tavoitellaan on vielä auki. Jotenkin tuntuu, että periaatteessa n. 50% voisi olla ihan saavutettavissa oleva. Se tarkoittaa, että treeneissä pitää pyrkiä vielä parempaan myös. Tokihan muita tavaoitteita myös, mutta tuo nyt on tärkein.

tää nyt oli tällästä tajunnanvirtaa taas tällä kertaa. Mä luulen, että tää kirjoittaminen kyllä selkiyttää omia ajatuksia. Voi olla, että palaan vielä näppäimistölle ennen viikonloppua.