Blogi on muuttanut

Uusi osoite on: http://laurankoirat.blogspot.fi/

Yllätyksellinen elämä

Nyt olisi niin paljon kirjoitettavaa: Rooman matka oli aivan ihana, Pirkko on aloittanut episuransa ja...täddädädäääää!!!! - meille muutti pentu.

Kaikesta ihan nopeasti, Roomaan ja pentuun täytyy paneutua vielä lisää paremmalla ajalla.

Roomassa oli suurimmaksi osaksi lämmintä, maisemat kauniita ja ruoka hyvää. Kaikki mukana olevat olivat kerrassaan mukavia tyyppejä ja juttua riitti. Koirat oli monentasoisia kuin myös ohjaajat, mutta oli oikein siistii nähdä erityisesti niitä hienoja koiria ja personallisia ohjaajia. Ava lensi hyvin ja oli muutenkin erinomainen kisakaveri. Erityisesti eka rata oli hyvä, siitä rima, mutta vauhti oli kohdillaan ja tekemisestä jäi hyvä fiilis. Lopuilla kolmellla karsintaradalla myös pikkuvirheitä: jokaisella yksi rima ja yhdellä puomin ylösmeno. Noiden jälkeen en skarpannut ohjauksessa kun tuloksella ei ollut enää väliä ja jonkun radan jätin keskenkin. Finaaliiin ei siis päästy, joka tietty siellä päässä alkuun harmitti. Eipä tuota itkemään kannattanut kuitenkin jäädä- agility nyt voi joskus olla niin pienesti kiinni. Meille ei rimoja suomessa niin treeneissä kuin kisoissakaan oikeastaan ikinä tipu joten käytiin sitten tuolla tiputtamassa niitä. Ehkäpä tän kesän rimat oli siinä :) Mutta reissusta kertyi juuri sellaista kokemusta, mitä siltä halusinkin! Ja kaupanpäälle kasapäin hauskoja ja mukavia muistoja :)

Sitten epiksistä. Ollaan käyty pirkon kanssa nyt kolmissa eri seurojen epiksissä. Tarkoituksena käydä katsomassa vieraita esteitä ihan treeninomaisesti: kontaktien, lähtöjen ja käännösten palkkausta jne. ja huomauttamista rimoista. Rimoja ei ole muistaakseni tullut, mutta joka paikassa rimat on olleet 50cm, mikälie vilitys. Kontaktit on ollut hyvät, välillä venyy vähän turhan pitkäksi alastulolla, mutta en siitä välitä. Nollaratojakin ollaan tehty (tai siis ei, koska olen palkannut), mutta jotain virheitäkin kerätty. Lähinnä virheet on tulleet esteiden ohituksista ja on se jotain ekstraesteitäkin bongannut. Ei ota mitään häiriötä ympäristöstä ja tekee täysii, siinä kait ne mulle tärkeimmät asiat. Menee mukavaa vauhtia, mutta pitää myös nuppia kasassa, joka on sekin varsin kivaa. Se on kyllä nasta sesse, mun PirRKko :)

Ja sitten pennusta! Sellainen vaan tuli. Ohi kaiken alkuperäisten suunnitelmien, järjenäänen ja sopivan tilanteen. Rakkautta ensi silmäyksellä, sitä se taisi olla ja se oli nyt riittävä tekosyy. Pasin koira ja minä lellin sen ehkä piloille, sillä se on aika hurmaava. Pentu tuli suomeen maanantaina Walesista. Saija sen osti ja laittoi (?) meille :) On siis uros, n. 8vkoa, trikki, takkukarvanen paimen. Isä on David Evansin Doc ja emä Colin Gordonin Meg (meniköhän oikein). Se leikkii todella hyvin ja suhtautuu asioihin aivan järisyttävän täyspäisesti. Me tykätään siitä jo kauheesti! Nimi pitäisi jässikälle keksiä, mikään ei tunnu oikein istuvan sille. Prinssi Philippinä nyt kulkee ja milloin minäkin. Aika hauska juttu! Toivotaan, että sydämellä tehty ylläripäätös osoittautuu loppupeleissä erinomaiseksi valinnaksi. Ainakin nyt parin päivän jälkeen tuntuu isosti siltä.

Nyt treenaamaan Pirkkiksen kanssa. Hurmuri saa lähteä mukaan (voinhan ehkä ihan salaa käyttää sen putkessa - ei kerrota Pasille..)

Alli, amppu,malli-Alli, mullimalli, ruma-lapsi, mullikka, mulli, ammu, ammukka, alfred...

Pitkästä aikaa päivittelyä. Monet ovat kyselleet, miten Allin tilanne kehittyi ja mikä sillä loppujen lopuksi oli joten ensin siitä.

Viimeiset pari viikkoa Allin vointi oli mennyt ehkä hiukan huonommaksi, ei pahasti, mutta niin, että se oli havaittavissa. Se alkoi kröhimään enemmän, mitä aiemmin. Eli yskähteli kuin haluaisi irroittaa jotain kutiavaa kurkustaan. Näitä yskähtelyitä oli ollut koko ajan, mutta harvakseltaan ja ne lisääntyivät sitten loppua kohti. Olin myös havainnut, että se läähätti hiukan herkemmin, mutta muuten oli varsin pirteä oma itsensä. Niin myös viimeisellä iltalenkillä - se jaksoi kulkea hyvin mukana parin tunnin metsälenkin juoksennellen ja etsien jotain syötävää. Ihan lenkin lopussa huomasin, että jättäytyi hieman taakse ja oli vaisumman oloinen, mutta en ajatellut sen olevan vielä kovin vakavaa.

Kuitenkin pari tuntia tästä se alkoi tosi yllättäen puuskuttamaan. Se ei läähätänyt, mutta hengitystiheys oli nopeaa ja kyljet ja eturinta pumppasivat enemmän. Koska se oli kuitenkin muuten levollinen ja meni nukkumaan, päätin, että en lähtenyt sitä yöllä viemään päivystykseen. Se nukkui yön Pasin ja mun välissä ja minä valvoin ja silittelin. Aamulla heräsimme seitsemän aikaa ja molemmat Pasin kanssa tiesimme sanomattakin, että tämä päivä jäisi Allin viimeiseksi. Sen hengitys oli pinnallista ja sen silmät kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa. Vietimme rauhallisen aamun eläinlääkärille pääsyä odotellen ja annoimme Allille huomioita ja rakkautta kuin vain osasimme (ja herkkuja).

Eläinlääkäriin mennessä kävin ennen Allin sinne tuloa juttelemassa jo tilanteesta ja hoitolinjasta. Siellä oli tiedossa Allin tausta eli, että sillä on pahalaatuinen luunsisäinen kasvain todettu joten puhuimme samaa kieltä samantien. Nopean yleistutkimuksen jälkeen kävi selväksi se, jonka jo tiesimmekin eli että sen hengitys oli vain pinnallista ja että vaihtoehtoja olisi vain yksi. Keuhkot olivat pettäneet, eikä asia olisi enää korjattavissa. Pinnallista hengistystä lukuunottamatta se oli loppuun asti melko hyväntuulinen ja ahne oma itsensä. Se nauroi eläinlääkärille, heilutti häntää ja ystävällisesti yritti pussailla sitä kun sai rauhoitettaan.  Se halusi pelleillä namipalojen eteen esittäen bravuureitaan "anna suukko" ja "tee temppu". Pasin pyytäessä sitä tekemään istu-maahan-istu se heilutti häntää, höristi korviaan ja oli sen näköinen, että aion olla nyt hiukan tuhma, enkä tottele. Kuitenkin sitä itseäänkin hymyilytti oma tuhmuutensa ja sen oli pakko tulla antamaan suukko. Ihan loppuun saakka sen ilme kertoi sen, että se oli tyytyväinen ja iloinen ihmisiä ja elämää rakastava koira. Sellainen se oli, aivan ihana ja erityinen.

 Se sai nukahtaa rauhallisesti mun ja pasin väliin kuullen, kuinka tärkeä se oli meille ja maailman paras Alli. Kerroin, että pääsee Kaapon ja Bellan luo ja joskus mekin taas näemme. Se nukahti viimeiseen uneen luottavaisesti ja tiedän, että nyt sillä on kaikki hyvin.

Koti on ehdottomasti yhtä Allia tyhjempi, eikä mikään voi koskaan korvata sitä. Tuntuu erikoiselta, että kotona ei ole yhtään pilkkukoiraa, sillä se on meidän alkuperäinen rotu. Tiedän, että meille vielä tulee dalmis, mutta ei vielä. Sen aika on sitten myöhemmin. Ja kun se aika tulee niin tiedän, minkä nimen toivon sen sukutaulusta löytyvän.

Kiitos kaikille myötäelämisestä. Kiitos Sanna ja Jari, Tanja ja Eeva-Maija.

Elämä jatkuu, tottakai, sillä niin kuuluukin. Ensi viikolla lähdemme Avan kanssa Italiaan belggareiden mm-kisoihin joten mukavaa on tiedossa. Palataan tähän vielä myöhemmin.

R.I.P Alli 21.4.2002-12.4.2012

Hyvää matkaa Alli rakas.

"Niin äkkiä lähdit.

Varoitit hetken ennen.
Halunnut et rakkaittesi
itkevän hupenevaa aikaa.
Tulit lähelle,
varjonasi ystäväni,
pinnistit voimasi tervehdykseen,
kuin se tärkeintä maailmassa ois."

uneton yö

voi itku. Aatella, että muutama tunti sitten päivittelin Allin kuulumisia ja ihan pian sen jälkeen sen vointi menikin huonommaksi. Tässä nyt istun, ihmettelen, valvon ja vahdin sitä. Mietin, että olenko oikeassa vai väärässä mutuni kanssa. Se alkoi siis hengittelemään nyt ennen puolta yötä melko raskaasti ja tiheästi. Hengitystiheys vaihtelee 20-45krt/min ja eturinta ja kyljet liikkuu/pumppaa normaalia enemmän hengityksen tahdissa. Jos se olisi muuten yhtään huonovointisemman oloinen, niin lähtisin samantien päivystykseen, mutta.. hakeutuu nukkumaan ja söi hyvin. Luin netistä, että jos on pahat hengenahdistukset niin yleensä eivät halua maata vaan istuvat ja pitävät kuonoaan mieluusti ylöspäin ja läähättävät. Tuo ei sellaista kyllä nyt tee. Tuossa sängyssä makoilee silmät auki ja hengittelee niin, että hengityksen rytmi on laskettavissa sen kehosta viereisestä huoneesta saakka.

Tiedetään, että kasvaimelle ei voi mitään. Tiedetään, että kasvain on tyypiltään sellainen, joka kuulemma yleensä leviää keuhkoihin. Tiedetään, että sen vointi on mennyt hiukan heikommaksi muutaman viikon aikana ja tosiaan niinkuin aiemmin tänään kirjoitin, niin tämän päivän lenkin lopuksi ei juoksennellut kuin yleensä tyytyväisenä ja iloisena. Tiedän myös, että Alli pelkää kuollakseen eläinlääkäreitä, josta johtuen en halua sitä turhaan viedä. Tiedän, että suunnitelmissa on ollut, että se saa elää niin kauan kun ei ole kipeä ja että turhia tutkimuksia sille ei enää myöskään tehdä, sillä tästä taudista sillä ei ole mahdollisuuksia parantua.

Tässä siis istun ja murehdin. Nyt nukahti joten luotan siihen, että en tee väärin kun ei olla matkalla päivystykseen vaan annan sen nukkua sen omalla sängyllä, jossa sen on paras olla. Aamuun on enää muutamia tunteja joten sitten voidaan mennä jos vointi ei tästä parane. Ja jos huononee niin sitten mennään heti. Huh, kyllä riipii.

kunnon räpellystä ja Allin kuulumiset

Käytiin eilen Pirkkiksen kanssa räpeltämässä Jarin treeneissä. Selkeesti ja aivan itsevarmasti voin todeta, että ei osattu sitten yhtään. Joko nyt riivas joku muu tai sitten tuon tyyppiset treenit ovat jotain, mitä ei ole kuulunut meidän repertuaariin. Pitkät estevälit ja paljon vaihtoehtoja. Olisi pitänyt ehtiä ja ei vaan ehtinyt. Hups heijaa ohi, rima alas, putkeen karkaus, singahdus tuonne ja tänne... Luojan kiitos olin hyvällä ja leppoisalla fiiliksellä, sillä kahden peräkkäisen esteen suorittaminen oli lähes mahdotonta. Niinpä lähinnä hymy herkässä ja naureskellen oli todettava, että ehkäpä ei kannata yrittää enempiä ja jotain tälläistä lienee syytä harjoitella. Viimeksi Janitan treeneissä kun meni näin niin tuohduin ja keskeytin treenin. Jos siis jotain kehitystä on tapahtunut niin ainakin se, että otin asian huumorilla. Sitä sisukkuutta ja tosissaan yrittämistä ei kyllä nytkään tapahtunut..myönnettäköön, että tälläkin kertaa oli helpompi keskeyttää ja vähän niinkuin luovuttaa. Niinpä, tekemistä asenteen kasvatuksen suhteen vielä riittää.

Alli on mennyt vähän huonompaan. Luulen, että kasvain painaa sen kurkkua tai mitälie henkitorvea. Se röhii kurkkuaan kuin siellä olisi jotain. Lisäksi läähättää paljon herkemmin kuin yleensä. Täytyy vähän miettiä, että jättääkö sen pidemmiltä lenkeiltä kotiin ja käy luksuslenkkejä sen tilalla sitten kahdenkesken. Äsken kierrettiin melkein parin tunnin metsälenkki, eikä se loppulenkistä oikein näyttänyt tyytyväiseltä. Mutta ei nyt siinä määrin ole kärsivän tai kipeän oloinen, että vielä tulisi mieleen tehdä niitä isoja ja ikäviä päätöksiä. Päivä kerrallaan ja jokaisesta päivästä täytyy yrittää nyt jotenkin tehdä erinomainen sille ja meille sen kanssa yhdessä.

Esalla ja Allilla on ollut aina aika poikkeuksellinen oma juttunsa. Esa pesee Allia usein ja Alli menee Esan pestäväksi usein. Vähän huono kuva, mutta on ne aika liiikkiksii.

Lauantaina olis Avan kanssa Riman kisat. Onneksi sain sille aikoja käsittelyyn, sillä se ei ole niin priima kuin voisi olla. Ei nyt niin paha kuitenkaan, että ei voisi kisata. Tarkkana kuitenkin näen, että liike ei kulje ihan läpi selästä joten varmaan pientä tuunattavaa riittää. Onhan sitä nyt paljon tehtykkin. Mutta onneksi pääsee huoltoon muutamaan otteeseen joten eiköhän homma sillä selviä.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Ihanan leppoinen pääsiäinen :) En ilmoittanut mihinkään kisoihin kun ilmoajan loppuessa en vielä tiennyt, missä kunnossa sitä tähän aikaan olisin. Olen oikein hyvissä voimissa joten loppu hyvin, kaikki hyvin. Ehkä hipusen on havaittavissa vielä, että kovemmassa vauhdissa tasapaino ja suuntien hahmottaminen ei ole vielä ihan kohdillaan ja syke nousee normaaliin verraten nopeammin ylös, mutta olen kyllä jo tehnyt kaikkea aika normaalilla tavalla. Tai no, oikeastaan en, sillä en ole vielä käynyt juoksulenkeillä enkä salilla tms. mutta agilityä ja töitä oon harrastanut. Ja itseasiassa jos nyt ihan mietin niin oonhan noitakin keventänyt vielä ja perunut vähän menoja joten sillätavalla varovasti, mutta normaaliin päin kuiteskin. Aika hämärään tää homma nyt jäi, että mikä loppuviimeksi kaiken kumman oireilun syynä oli. Lääkäri kait uskoi, että virusta olisi syyttäminen tästä kaikesta, mutta mene ja tiedä. Käyn vielä kontrolloimassa tässä kuukauden päästä maksa- ja sappiarvot, jotka oli koholla, mutta muuta suunnitelmaa ei nyt ole ja miksi olisikaan kun vointi on mennyt näin jo parempaan.

Käytiin keskiviikkona Jaakon koulutuksessa. Treenasin molempien kanssa ja Pasi ja Anja olivat kanssa. Oikeastaan aika hyvä setti jälleen kerran. Avan kanssa nyt on niin ihanan helppoa kaikki meneminen kun se on sellainen juna, joka lukee ohjausta taitavasti. Pieni keskittymisen herpaantuminen sille sattui kun mikälie ajatuspieru iski kesken treenin, mutta pääsi siitä melko nopeesti yli. Katseen käyttämisestä puhuttiin sen kohdilla ja ihan aiheesta. Jätän Avan aika oman onnensa nojaan, enkä paljoa sitä katseella auta. Kun tein niin,pystyi se tietämään nopeammin asioita ja kykeni jättämään yhden turhan laukka-askeleen väliin. Näkyyhän se ajassa jos kokonaisuutta ajattelee. Takaaleikkauksia täytyy muistaa rohkeammin hyödyntää, sillä Ava säilyttää niissä vauhdin ihan mukavasti. Valsseissa ei turhia jarrauksia vaan valssi vaan nopeasti valmiiksi ja luotto siihen, että koira lukee tilanteen itse ja valmistelee itse hyppykaaren sopivaksi. Onhan tuo jo kokenut elukka, joka osaa niin kyllä tehdä.

Pirkko piti kaikki rimat ylhäällä koko treenin ajan! hyvä Pirkkis! Pätkissä mentiin, mutta melko mageita pätkiä kuiteskin. Hiottiin pakkovalssia paremmaksi- enemmän tahtoa merkkaukseen ja paremmin alta pois, merkkaavan käden liikkeen jatkamisessa täytyy olla myös tarkempi, että en vaihda kättä liian nopeasti uuteen ohjaavaan. Vauhdikasta persjättöä myös treenattiin ja kun kaikki osuivat kohdilleen niin jee, aika huippua. Kun vaan osaisi ajoituksen, käskytyksen ja liikkeen rytmittää. Helppoa- no ei vielä. Takaaleikkauksissa mun ei tarvi niin puskea päälle. Vähempikin riittäisi, sillä hyvin tuo lukee ainakin helpot leikkaukset. Pirkkis menee täysii ja jaksaa, jaksaa, jaksaa, jaksaa. Aika ihana elukka!

Videosta vielä. Palkkauksia oon miettinyt tosiaan aika paljon ja nyt mun on pakko pakottaa itseni tekemään ne paremmin. Kontakteilla täytyy vahvistaa katsetta eteenpäin, mutta muuten oon niihin tyytyväinen. Kepeillä kerralla vähemmän toistoja, jotta ei tulisi sitä virhettä, jonka jälkeen seuraa usein jumitusta. Vähemmän puskemista, enemmän vastuuta. Tilaa se haluaisi, mutta sitä täytyy treenata, että ei livahda takaakiertoihin aina kun olen liian lähellä sen mielestä. Vielä saisin rohkeammin ajatella eteenpäin, varmistelua on havaittavissa.Päällejuoksut ovat erivaikeita, niihin täytyy panostaa jossain kohtaa. Mutta oon toki myös kaiken harjoiteltavan sälän ohessa tyytyväinen moneen asiaan. Ennenkaikkea siihen, että Pirkko palkkautuu hyvin ja sen asenne on kohdillaan. Kontaktien pohjatyö on tehty riittävän hyvin, sillä vauhti on hyvä ja aika tasapainossa sen suhteen, että malttaa pysähtyä. Se rakastaa alastuloja edelleen ja haluaa niille nopeasti. Se periaatteessa kyllä haluaa pitää rimat ylhäällä, mutta ei aina vaan vielä osaa. Pää vie liian kovaa, eikä kroppa pysy vielä ihan mukana kun vauhdinhurma iskee. Kuitenkin käyttää kroppaansa hyvin ja kykenee aikamoisiin mulkeroihin ja kovasti vauhdista kokoamisiin ja taas spurttaamisiin. Miksipä en siis olisi tyytyväinen kun monet perusjutut on ikään nähden hyvin kohdillaan. Eihän noiden vielä tarvi valmiita olla tuossa iässä :) Oon siinä Zeljkon kanssa samaa mieltä, että odotukset on niin kovat noiden nuorien suhteen meillä suomessa. Kaikki pitäisi osata jo täydellisesti, vaikka ovat vielä ihan kesken.

Nyt voisin tästä ryhdistäytyä ja lähteä Pirkkiksen kanssa treenaamaan pyörätuolilla liikkumista. Otin töistä sellaisen lainaan pääsiäiseksi ja tarkoitus oli kaikenlaista tehdä. Naapurit saattaa pitää meitä entistä oudompina kun vetelen tuolla tuolin kanssa. Oikeastaan tosi hyvä saada myös itse kokemus siitä, miltä tuntuu kun ihmiset pälyää. Ny menoks!

Näin meillä nautiskellaan pääsiäisen rauhasta!