Alli, amppu,malli-Alli, mullimalli, ruma-lapsi, mullikka, mulli, ammu, ammukka, alfred...

Pitkästä aikaa päivittelyä. Monet ovat kyselleet, miten Allin tilanne kehittyi ja mikä sillä loppujen lopuksi oli joten ensin siitä.

Viimeiset pari viikkoa Allin vointi oli mennyt ehkä hiukan huonommaksi, ei pahasti, mutta niin, että se oli havaittavissa. Se alkoi kröhimään enemmän, mitä aiemmin. Eli yskähteli kuin haluaisi irroittaa jotain kutiavaa kurkustaan. Näitä yskähtelyitä oli ollut koko ajan, mutta harvakseltaan ja ne lisääntyivät sitten loppua kohti. Olin myös havainnut, että se läähätti hiukan herkemmin, mutta muuten oli varsin pirteä oma itsensä. Niin myös viimeisellä iltalenkillä - se jaksoi kulkea hyvin mukana parin tunnin metsälenkin juoksennellen ja etsien jotain syötävää. Ihan lenkin lopussa huomasin, että jättäytyi hieman taakse ja oli vaisumman oloinen, mutta en ajatellut sen olevan vielä kovin vakavaa.

Kuitenkin pari tuntia tästä se alkoi tosi yllättäen puuskuttamaan. Se ei läähätänyt, mutta hengitystiheys oli nopeaa ja kyljet ja eturinta pumppasivat enemmän. Koska se oli kuitenkin muuten levollinen ja meni nukkumaan, päätin, että en lähtenyt sitä yöllä viemään päivystykseen. Se nukkui yön Pasin ja mun välissä ja minä valvoin ja silittelin. Aamulla heräsimme seitsemän aikaa ja molemmat Pasin kanssa tiesimme sanomattakin, että tämä päivä jäisi Allin viimeiseksi. Sen hengitys oli pinnallista ja sen silmät kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa. Vietimme rauhallisen aamun eläinlääkärille pääsyä odotellen ja annoimme Allille huomioita ja rakkautta kuin vain osasimme (ja herkkuja).

Eläinlääkäriin mennessä kävin ennen Allin sinne tuloa juttelemassa jo tilanteesta ja hoitolinjasta. Siellä oli tiedossa Allin tausta eli, että sillä on pahalaatuinen luunsisäinen kasvain todettu joten puhuimme samaa kieltä samantien. Nopean yleistutkimuksen jälkeen kävi selväksi se, jonka jo tiesimmekin eli että sen hengitys oli vain pinnallista ja että vaihtoehtoja olisi vain yksi. Keuhkot olivat pettäneet, eikä asia olisi enää korjattavissa. Pinnallista hengistystä lukuunottamatta se oli loppuun asti melko hyväntuulinen ja ahne oma itsensä. Se nauroi eläinlääkärille, heilutti häntää ja ystävällisesti yritti pussailla sitä kun sai rauhoitettaan.  Se halusi pelleillä namipalojen eteen esittäen bravuureitaan "anna suukko" ja "tee temppu". Pasin pyytäessä sitä tekemään istu-maahan-istu se heilutti häntää, höristi korviaan ja oli sen näköinen, että aion olla nyt hiukan tuhma, enkä tottele. Kuitenkin sitä itseäänkin hymyilytti oma tuhmuutensa ja sen oli pakko tulla antamaan suukko. Ihan loppuun saakka sen ilme kertoi sen, että se oli tyytyväinen ja iloinen ihmisiä ja elämää rakastava koira. Sellainen se oli, aivan ihana ja erityinen.

 Se sai nukahtaa rauhallisesti mun ja pasin väliin kuullen, kuinka tärkeä se oli meille ja maailman paras Alli. Kerroin, että pääsee Kaapon ja Bellan luo ja joskus mekin taas näemme. Se nukahti viimeiseen uneen luottavaisesti ja tiedän, että nyt sillä on kaikki hyvin.

Koti on ehdottomasti yhtä Allia tyhjempi, eikä mikään voi koskaan korvata sitä. Tuntuu erikoiselta, että kotona ei ole yhtään pilkkukoiraa, sillä se on meidän alkuperäinen rotu. Tiedän, että meille vielä tulee dalmis, mutta ei vielä. Sen aika on sitten myöhemmin. Ja kun se aika tulee niin tiedän, minkä nimen toivon sen sukutaulusta löytyvän.

Kiitos kaikille myötäelämisestä. Kiitos Sanna ja Jari, Tanja ja Eeva-Maija.

Elämä jatkuu, tottakai, sillä niin kuuluukin. Ensi viikolla lähdemme Avan kanssa Italiaan belggareiden mm-kisoihin joten mukavaa on tiedossa. Palataan tähän vielä myöhemmin.